Siirry sisältöön
Viides Salesvation käynnistyi sisututkija Emilia Lahden puheenvuorolla ”Sisun syliin: Tarinoita pienten ihmisten suuresta kyvystä tehdä ihmeellisiä asioita.” Puheenvuoro sai minut ymmärtämään, että olen itsekin jälleen jonkinlaisen taitekohdan partaalla.
Elämä koostuu sykleistä – tai sinfonioista, kuten Emilia puheenvuorossaan niitä nimittää. Emilia oli vastoinkäymisten myötä tehnyt elämässään suuria valintoja: ”ei riittänyt, että tekee jotain kyllin haastavaa, vaan oli tehtävä hulluinta, mitä saattoi keksiä”. Tällä päätöksellään hän päätyi juoksemaan 2408 km 50 päivän aikana Uudessa Seelannissa. Hän koki, että riski oli ottamisen arvoinen.
Jossain vaiheessa minustakin tuntui, että elämä on syklejä, joiden välillä on aina ravisteltava itseään ja ympäristöään kunnolla. Ilman muutosta olo muuttuu jotenkin levottomaksi. Viimeisin tällainen hetki oli 2015, kun olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa Verkkoasemalta neljän vuoden työrupeaman jälkeen. Menin silloisen esimieheni, Tiina Räisäsen juttusille kysymään, onko talon sisällä enää tarjolla uusia haasteita vai lähdenkö pois. Tiina kertoi, että kaikki muuttuu ja pyysi jäämään. Kaikki todella muuttui vuoden 2016 alussa, kun Tiinasta tuli Verkkoaseman toimitusjohtaja ja minä ryhdyin rakentamaan meille digitiimiä, jossa työskentelee tänä päivänä minun lisäkseni 6 huikeaa digistaraa. En ole koskaan elämässäni oppinut niin paljon, kuin kuluneen kolmen vuoden aikana.
Emilia kertoi huomanneensa juoksun aikana, että hänen oli paljon helpompi olla itselleen ankara kuin lempeä. Hän pakotti itsensä juoksemaan vastoinkäymisistä huolimatta ihan vain, koska ei osannut antaa periksi. ”Jos otan vielä yhdenkin askeleen, teen sen pelosta, en rakkaudesta.” hän kertoo havahtuneensa. Reissun suurin opetus olikin oppia rakastamaan itseään, sillä vasta sen jälkeen voi pyytää muilta vastarakkautta.”
Itsensä ruoskiminen on minunkin perisyntini. Minun ei ole mikään pakko opiskella täyspäiväisen työni ohella toista maisteritutkintoa tietojenkäsittelytieteissä iltaisin ja viikonloppuisin. En vain osaa jättää asioita puolitiehen ja koen sen tärkeäksi. Yhdeksi arvoksi elämässäni. Arvojeni lisäksi minun tulisi ehkä useammin pohtia, mitä teen siksi, että nautin siitä ja mitä teen välineenä päästäkseni johonkin.
Emilian mukaan sisu alkaa siitä, missä luovumme kaikesta. Emme luovuta, vaan luovumme vapaaehtoisesti. Juoksun aikana päivät 10-12 olivat pahimmat. Niiden aikana hän huomasi, että kipu loppuu vasta, kun päättää, että se loppuu. Emilian mukaan kaikkien meidän kannattaisi tehdä vastaavanlainen matka elämämme aikana kasvaaksemme ihmisinä.
Emilia dokumentoi videon avulla omia tunnetilojaan matkan varrella. Dokumentointi auttaa käsittelemään muutosta ja omia tunteita muutoksen aikana, mutta se myös auttaa huomaamaan muutoksen itsessään. Usein unohdamme, mistä lähdimme liikkeelle ja siksi emme huomaa, kuinka paljon muutumme taukoamatta.
”Ajattele todellisia ajatuksia, tunne todellisia tunteita.” siteeraa Emilia Esa Saarista. Hän kertoo suhtautumisensa muutoksesta matkan aikana. ”Me kaikki olemme osa jotain suurempaa. Me olemme kaikki osa luontoa, meitä kaikkia ympäröi ilma, meidän jalkojemme alla on maa ja me kaikki koemme vastoinkäymisiä” hän kertoo. Tämä palauttaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Ketä me todella olemme ja mitkä ovat arvomme elämässä. Me kaikki pidämme todella hyvää huolta ulkoisesta minästämme, mutta miten on henkisen puolen laita?” kysyy Emilia.
Sydämen rohkeus on Emilian mukaan sitä, mikä ei näy ansioluettelossa. ”Tulemme eläviksi vain suhteessa toisiimme. Emme ammattimme kautta.” Emilia kehottaa meitä kertomaan oma tarinamme sellaisena kuin se on, tulemaan esille aidosti sellaisena, kuin olemme.
Tässä vaiheessa puhetta huomaan, että pieni levottomuus kasvaa sisälläni. Normaalista poiketen päätin lähteä talvilomalle etelä auringon sijaan Ruotsin tunturiin, jonne ei kuulu puhelin tai yllä netti. Tämän lisäksi olen haaveillut jo hyvän aikaa joogaretriitistä ja varasin nyt sellaisen kesäloman startiksi. On ollut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt uppoutua omiin ajatuksiini ja siksi kaipaan nyt kipeästi irrottautumista kaikesta.
Omalla aitoudellaan yleisön hurmannut Emilia on huikea. Esityksen aikana jouduin pinnistelemään, ettei kyynel noussut silmään – ja jälkeenpäin mietin, miksi edes tein niin? ”Kun me täältä joskus lähdetään, meistä jää vain meidän tarinat jäljelle.” toteaa Emilia ja päättää upean puheenvuoronsa sanoen ”Me ollaan jo perillä, mutta on ihan okei, että unohdamme sen välillä.”
Kiitos Emilia!